Jag upplevde att vi fick varm och fin vård av mycket enkla anledningar. Vi hade samma barnmorska de olika dagarna och hennes förhållningsätt var mycket vänligt och personligt. Vi betraktades som individer, människor som mött en tragisk händelse. De fick oss att känna att de hade all tid i världen just för oss, även om de säkert måste ha haft bråttom. Varje gång de kom in på vårt rum var de lugna, utan brådska. Var och en tog del i vår sorg. Det kändes särskiljt bra att se att även barnmorskorna verkade beröras av sorgen. Då kändes de mäsnkliga och verkligen empatiska. Att se barnmorskornas reaktioner gav mig och min sorg ett värde. Det är en fruktansvärd chock att få höra att ens eget barns hjärta inte längre slår. Det är omöjligt att ta emot all information mitt i känslokaoset. Själv reagerade jag utan känslor, som också är vanligt, och därför hade jag kunnat ta emot information. Det hade hjälpt mig om jag under igångsättningen av förlossningen hade fått mera information om vad som skulle ske efter förlossningen. Som förstföderska hade det även varit viktigt att få mera information om själva förlossningen. Jag kan inte nog betona betydelsen av de insamlade minnena. Det är även bra att förbereda familjen för stunden då de måste ta avsked eller att det nödvändigtvis inte är lätt att se sin döda bebis, men hur viktigt det är senare att man fått göra det. Om man inte ser bebisen kommer man sannolikt att ångra det senare. Om föräldrarna i chockfasen inte kan handla på detta sätt borde möjligheten att se bebisen erbjudas ännu timmar senare eller även efter hemgången.
Att mista sitt barn är en stor sorg som måste sörjas. Om man nekar den sorgen, dyker den upp senare i livet. Det är svårt att sörja ett barn som man aldrig sett. Under igångsättningen av förlossningen är det bra att rekommendera föräldrarna att hämta en kamera hemifrån eller be någon hämta den. Personligen är jag väldigt tacksam över ett album fullt med bilder. Jag är även tacksam åt barnmorskan som tog fot- och handavtryck och bebisens mått. Nu i efterhand har jag gärna varit med och tagit avtrycken, mätt barnet eller tvättat henne. Jag hade önskat att vi hade vetat att vi kunde namnge henne, även om det inte gick att döpa. Jag hade även önskat att jag visste att man kunde ta med bebisen på rummet eller kunde se bebisen på sjukhuset flera gånger efter hemgången om man så ville. Jag hade önskat att jag visste att även de nära och kära kunde ha kommit till sjukhuset och sett bebisen. Det är viktigt att betona att dagarna efter förlossningen är den enda möjligheten att samla in minnen om barnet på så sätt få barnet och förlusten att bli mer konkreta, speciellt för nära och kära, som inte varit med under förlossningen. Todennäköisesti olisimme sairaalapastorilta kuulleet paljon hyödyllistä ja kaivattua tietoa arkkuun laitettavista vaatteista ja leluista sekä hautajaisiin liittyen, mutta me emme tavanneet pappia, kun itse valitsimme toisin.
Luonnollisesti kuolleen synnyttäminen on järkyttävää, mutta itse koin alatiesynnytyksen hyvin merkityksellisenä ja luonnollisena. Tyttö oli lapseni, jonka olin valmistautunut synnyttämään alateitse. Mikäli hänet olisi nyt poikkeustilassa leikattu sektiolla, olisi hän ehkä muuttunut vastenmieliseksi kasvaimeksi, joka täytyi poistaa. Psyykkisesti minulle oli myös merkittävää todeta itselleni, että olen synnyttänyt kaksi lasta. Olisin toivonut, että kivunlievitys olisi ehtinyt ajoissa, sillä kuolleen lapsen synnytys saisi olla kivutonta. Kivunlievitys olisi myös auttanut minua jollain lailla hallitsemaan tilannetta, mikä nyt tuntui kaoottiselta. Kuolleen lapsen vanhemmat tarvitsevat alkumetreillään ennen kaikkea oikeutusta vanhemmuudelleen ja surulleen. Koko perheestä kuoli lapsi, ei sikiö. Lapsen menettivät vanhempien lisäksi mahdolliset sisarukset, isovanhemmat, serkut, tädit, enot, sedät jne. Olisi hyvä kuulla oikeutus omalle roolilleen: esikoisensa menettäneet ovat äiti ja isä ja toisille lapsille syntynyt vauva on sisko tai veli. Usein isät jäävät paitsi monesta. Heidän ei koeta menettäneen mitään, heidän isyytensä ja surunsa jää sivuun. Eiväthän he saa edes pitää isyyslomaa, hädin tuskin sairauslomaakaan. Lapsen kuolema on rankkaa koko perheelle. Tilanteen todentamisessa ja oikeuttamisessa hoitohenkilökunnalla on hyvä mahdollisuus olla auttamassa. Perheille pitäisi heti alkumetreillä tarjota mahdollisuus keskusteluavun saamiseen. Olisi toivottavaa, että neuvolan terveydenhoitajatkin ottaisivat perheeseen yhteyttä ja kertoisivat oman kunnan palveluista. Vaikka itse sokissani kaikesta kieltäydyin, pidin tärkeänä eleenä, että meille tarjottiin apua. Käpy ry:n esitteet otin kiitollisina vastaan ja vertaistukiryhmässä käyntejä jatkan edelleen.
Koin sairaalassa, että minua lohdutettiin parhaalla mahdollisella tavalla: ottamalla osaa suruun, olemalla läsnä ja hiljaa, minun kysymyksiäni kuunnellen. Jokainen lapsensa menettänyt tietää, että oikeita, surun pois vieviä sanoja ei ole. Sureva kaipaa läsnäoloa ja välittämistä läheisiltään, ei sanoja. Jokainen suru on yksilöllinen. Jokainen vanhempi suree lastaan omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan. Surujen määrää tai kokoa ei voi verrata. Ulkopuolinen ei voi arvioida lapsen kuoleman aiheuttaman surun suuruutta elossa olevien lasten lukumäärän, raskausviikkojen, vanhempien iän tai lisääntymismahdollisuuksien perusteella. Tästä syystä vanhemmat ovat valmiita myös uuteen raskauteen omalla aikataulullaan. Toiselle ajatus uudesta raskaudesta voi olla iloa tuova voimavara, toiselle se merkitsee kuolleen lapsen hylkäämistä tai pettämistä. Eihän uusi lapsi välttämättä saisi alkuaan ilman edellisen kuolemaa. Tavallisesti uusi raskaus aiheuttaa tietenkin myös pelkoja ja jännitystä.Itse haaveilen uudesta raskaudesta, uudesta mahdollisuudesta. Samaan aikaan tiedän, että vaikka saisin vielä viisi lasta, ei kukaan heistä vie kuolleen tyttöni paikkaa eikä täytä sitä tyhjiötä. Eikä mikään aika vie täysin pois sitä pelkoa ja huolta, mikä uuteen raskauteen liittyy. En enää koskaan ole raskaana huolettomana, täydellisen onnellisena ja turvallisuuteen uskoen. Toivon, että nämä tunteet otetaan vakavasti sitten, jos ja kun seuraavan kerran olen raskaana.
-Äiti, 29 v. -